"Olit koko yön poissa! Yritin soittaa, mutta en saanut yhteyttä! Soitin jopa poliiseille! Uskotko miten huolissani olin sinusta!", äiti huusi.

Silloin tajusin miten tyhmä olin ollut.

Enkä edelleenkään tajunnut kuinka se oli tapahtunut. Miksi helvetissä olin tehnyt niin.

"Kaiken lisäksi Tylerin kanssa! En hyväksy tätä, ja jos menet enää kymmentä metriä lähemmäs sitä poikaa, me muutamme pois. Olen tosissani hän ei tee hyvää sinulle, hän tuhoaa sinut!"

"Äiti!", sanoin jo aika hermostuneena.

"Nyt, olet neljän kuukauden kotiarestissa, et ole minkäänlaisessa yhteydessä siihen poikaan ja lopetat huonot tapasi ennen kun aloitat!", äiti jatkoi.

Katsoin häntä hetken epäuskoisena, ja vaikka yritin pidättää itkua, tunsin yhden kyyneleen valuvan pitkin poskeani.

"Alison, miksi näytät tuolta?", äiti kysyi epäilevästi ääni väristen raivosta.

"Miltä?", kysyin.

"Katso itseäsi."

Käännyin katsomaan takanani olevaan peiliin.

Hiukseni olivat sotkuiset, paidalleni oli kaatunut jotakin, joka oli nyt vanhetessaan ottanut ruskeahkon värin, ripsivärini reunustivat silmiäni hiukan valuneena tai sitten se johtui vain kyynelistä.

"En minä missään suihkussa tähän hätään ehtinyt käydä", sanoin ja yritin livahtaa yläkertaan.

"Missä helvetissä olet ollut? Et kai vaan haise alkoholille?", äiti kysyi entistä vihaisempana.

Pysyin hiljaa.

"Vuoden kotiaresti. Et saa nähdä Tyleria. Et ole tyttäreni", äiti sanoi ääni entistä tärisevämpänä.

Sitten äiti säntäsi vessaan, ja kuulin hänen oksentavan.

Kiipesin yläkertaan kyynelten valuessa kasvoillani kuin vesiputoukset.

Istuin nojaamaan seinääni vasten ja nyyhkytin rajusti, kuin en koskaan voisi lopettaa.

Mietin äidin sanoja. Ne olisivat saaneet minut itkemään enemmän, jos ylipäätään oli mahdollista itkeä tätä enemmän.

Miksi näin kävi?

Tällä hetkellä vihasin itseäni yli kaiken.

Vihasin ääretöntä tyhmyyttäni.

Miksi olin mennyt Tylerin mukaan?

Nyt en enää koskaan saisi nähdä häntä.

Vuoden kotiaresti! Ei voi olla totta.

Ja äiti oli sanonut, etten.. Etten ole hänen tyttärensä. Ei ihme.

Painoin pään polviani vasten kyynelten kastellessa farkkujeni polvet.

Yhtäkkiä näin, että farkkujeni taskussa oli paperilappu. Vedin sen esiin, ja tuijotin sitä.

Siinä oli puhelinnumero, jonka alapuolella luki "-Tyler". Lapun reunaan oli piirretty sydän. Puristin sitä nyrkkiini, ja painoin sen rintaani vasten. Tuijotin kattoa, ja hengitin syvään. 

"Tyler", kuiskasin hiljaa ja hänen nimensä sai minut yhtä aikaa onnelliseksi, jännittyneeksi mutta samalla vielä enemmän masentuneeksi.

Odotin jonkun aikaa, kunnes yö tuli, ja äiti oli mennyt nukkumaan.

Sitten kirjoitin numeron puhelimeeni tärisevin käsin, ja soitin siihen. Odotin henkeä pidätellen.

Sydämeni pomppasi kurkkuun, kun kuulin Tylerin vastaavan.

"Alison?", hän kysyi.

"Tyler", sanoin hiljaa ja ääneni värisi.

"Alison miten voit, onko jotakin tapahtunut?"

"Mikään ei enää ole hyvin!", sanoin ja tunsin uuden itkunpurkauksen olevan tuloillaan.

Tyler oli hiljaa.

"Äiti oli kamalan huolissaan.. Soitti jopa poliisit! Ja en saa enää olla missään tekemisissä kanssasi"

"Alison, rakastan sinua.", Tyler sanoi eikä hänen äänensävystään voinut päätellä mitään.

"Noin sanot kaikille tytöille.", sanoin.

"Vain sinulle tarkoitan sitä oikeasti."

Olin hiljaa. En halunnut puhua tästä aiheesta.

"Mutta mitä me nyt tehdään?", kysyin kyynelten valuessa jälleen poskiani pitkin.

Tyler huokasi. Sitten hän vastasi.

"Tämä oli ensin vaarallista. Nyt tämä on laitonta."

Tyler oli oikeassa.

"Alison, oletko valmis salailemaan?"

Nyökkäsin, mutta myöntyminen ääneen olisi vaikeampaa. Salailu? Minusta ja Tylerista?

"Jos on pakko.", vastasin.

Hetken kuluttua hän lopetti puhelun.

Katsoin hetken numerosarjaa näytölläni, mutta siitä ei tullut mieleen Tyler.

Tallensin hänen numeronsa kaiken varalta.

Sitten vaihdoin yöpaitani, ja menin sänkyyn.

-

Makasin peiton alla ja ajattelin Tyleria.

Miksi hänen oli pitänyt tulla sotkemaan elämääni? Kaikki olisi hyvin ilman häntä. Mutta toisaalta, en mitenkään voisi luopua Tylerista. Hän sai minut tuntemaan itseni vapaaksi, ja hän sai minut uskomaan että mikään ei ole mahdotonta.

Toivoin, että häntä ei olisi olemassa.

Jos häntä ei olisi, en olisi koskaan rakastunut ja kaikki olisi nyt hyvin.

En saanut mitenkään unta, joten päätin mennä alakertaan. Olin kuullut, että uni voi tulla paremmin jos puuhailee hetken muita asioita.

Vedin aamutakin ylleni, ja hiivin alakertaan ettei äiti heräisi askeliin.

Istuin keittiön pöydän ääreen.

Hetken kuluttua katseeni osui pöydällä olevaan keittiöveitseen.

Se oli uusi, terävä, ja kiilteli kuunvalossa, joka heijastui siihen ikkunan läpi. Otin veitsen käteeni, ja katselin sitä arvioiden. Voisiko se olla helpotus unohtamaan Tyler? Voisiko kylmä ja terävä veitsi tuntua hyvältä ihollani? Voisiko veren näkeminen saada minut tajuamaan? Voisiko kipu saada minut unohtamaan? Veistä pitelevä käteni tärisi.

Nostin aamutakin hihaa, ja painoin veitsen terän ranteeni yläpuolelle. Tunsin, kun terä upposi ihooni ja tukahdutin huudon. Vedin viillon käteeni.

Purin huultani niin lujaa, että maistoin veren suussani.

Kädestäni valui verta aamutakin helmalle.

Syvä haava sai minut voimaan pahoin. Yhtäkkiä minua alkoi pyörryttää, ja viimeinen muisto siitä illasta oli se, miten iskin pääni lattiaan ja suuri keittiöveitsi kädessäni tipahti lattialle, terveen käteni viereen.

 

Aamulla heräsin päänsärkyyn. Nousin äkkiä istumaan. Miksi helvetissä herään keittiön lattialta veitsi kädessä?

Uhh.. Nyt aloin muistaa…

Eilisillan muistot palasivat mieleeni. Veitsessä oli hieman verta, joten piilotin sen takin taskuun.

Yhtäkkiä kuulin askelia.

Äiti.

Vedin äkkiä hihan haavan päälle, ja peitin veressä olevaa kohtaa aamutakin toisen puolen helmalla.

"Alison?", äiti kysyi ihmeissään kun näki minut istumassa keittiön lattialla.

"Mitä ihmettä teet täällä? Et kai vain…"

"Ei! Äiti ei mitään Tyleriin liittyvää!", keskeytin hänet.

Äiti huokasi, ja selvä inho näkyi hänessä Tylerin nimen kohdalla. Nousin ylös, ja kompuroin portaat ylös huoneeseeni.

Istuin sängylle, ja kättäni alkoi vihloa. Nostin hihaa varovasti, ja haava näytti hirveältä.

Sen ympärillä oli kuivunutta verta, ja se oli turvonnut umpeen. Haava oli ollut vain yksi, syvä viilto.

Hienoa! Nyt minun täytyisi käyttää pitkiä hihoja kesähelteellä!

Sehän tästä vielä puuttuikin.

Päätin lähteä kävelylle, jospa se vaikka auttaisi minua selvittämään päätäni.

-

Kävelin ulkona, jalassani shortsit ja päälläni oli toppi, jonka päällä oli huppari peittämässä viiltoa kädessäni. Hikoilin hupparissa, ja se sai minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi.

Yhtäkkiä näin, että minun edessäni tiellä oli kaksi "tuttua". Ei tosin niin miellyttävää tuttua.

Molemmat tytöt kuuluivat Tylerin kaveriporukkaan joka muistutti enemmänkin ihailijaporukkaa.

"Hei, nähään huomenna!", se blondi, minulle huudellut tyttö sanoi.

"Tottakai, Lolly", toinen tyttö vastasi, ja lähti sitten eri suuntaan.

Lolly? Oliko hän se Lauren josta Tyler oli joskus maininnut jotakin. Aika omituinen lempinimi. Mikähän minun lempinimeni olisi tuon tytön mielestä?

Ali-Ali?

Liso?

Vai kenties Ally?

Ajatus sai minut naurahtamaan itsekseni.

Kääntyessään hymyillen, Lauren näki minut. Siinä samassa hänen hymynsä vakavoitui.

"Mitä sä täällä teet?", hän kysyi ottaen jälleen kovismaisen roolinsa esiin minua varten.

"Eikö ihminen saa kävelyllä olla rauhassa?", kysyin muka hämmästyneenä.

"Tiedän, että veit Tylerin minulta!", Lauren huusi heilauttaen platinablondit hiukset olkansa taa.

"Mitä?", kysyin nyt oikeasti ihmeissäni.

Lauren tuli lähemmäs. Hän oli minua päätä pidempi jo ilman korkokenkiäänkin.

"Älä koske Tyleriin hän on minun! Tyler ansaitsee jonkun paremmannäköisen kuin sinä.", hän sanoi minulle varoittavasti.

"Jaa, mistäs sellainen mahtaisi löytyä?", kysyin viileästi.

"Olen tosissani!", hän sanoi ja tönäisi minut selkä edellä puuta vasten.

"Oikeastaan Tyler itse haluaa…"

"Vaiti! Tyler ei ikinä haluaisi mitään sinulta!", Lauren sanoi pilkaten. Sitten hän käveli pois paikalta takapuoli keinahdellen askelten tahdissa.

"Mikä huora…", mumisin itsekseni ja jatkoin matkaa.

-

Illalla istuin sohvalla katselemassa televisiota.

Vaihdoin kanavaa.

Njäh, uutiset. Vaihdoin taas kanavaa.

Mutta sillä hetkellä minusta tuntui kuin olisin nähnyt jotakin tuttua. Vaihdoin kanavan takaisin uutisiin. Ja olin ollut oikeassa.

Tänään, noin kello 16:30, lähiruokakaupan kassa on ryöstetty.

Teinipoika uhkasi myyjätärtä, ja saaliin arvo oli yli tuhat euroa.

Poika oli pakenemassa, mutta poliisit saivat hänet kiinni ja veivät poliisilaitokselle.

Tyler.

Se poika oli Tyler!

Tyler oli varastanut myymälän, ja nyt vankilassa…

Suljin telkkarin, ettei äiti näkisi. Sitten juoksin huoneeseeni yläkertaan.

Voi, Tyler, mitä olet taas mennyt tekemään…

Ja mihin minä olen oikein itseni onnistunut sotkemaan?