Luku 6; "kuitenkin välitän hänestä, vaikka se olisikin virhe."

 

 

"Alison! Alison, lähden nyt ostoksille!", äiti huusi ovelta.

"Joo!", huikkasin takaisin ja kiipesin portaat ylös. Menin huoneeseeni. Niitä harvoja hetkiä kun sain olla rauhassa.

Avasin läppärini, ja aloin katsella tv-sarjaa joka minulla oli viimeviikolla jäänyt kesken. Katsoin  uudet kolme jaksoa ja aikaa olikin kulunut jo noin tunti.

Katsoin ikkunasta ulos, ja näin jotakin mitä en todellakaan olisi halunnut nähdä.

Tyler käveli pihallamme.

Kuin se olisi ollut aivan normaalia.

Ihan kuin tuo poika ei olisi tiennyt, etten todellakaan halunnut nähdä häntä. Vaikka samalla halusin hänet enemmän kuin mitään muuta.

Vedin ikkunaverhot äkkiä kiinni, ja sydämeni alkoi heti hakata lujempaa. Minä oikein tunsin sen hätäiset lyönnit rintalastaani vasten.

Tajusin, että Tyler oli joko karannut vankilasta, tai hänet oli päästetty vapaaksi.

Toivoin jälkimmäistä.

Samalla kun sydämeni hakkasi liiankin kovaa, minua alkoi hermostuttaa, ja vatsaani sattua. En todellakaan tiennyt mitä pitäisi tehdä, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että järkevintä olisi lähettää Tylerille viesti, jossa käskisin häntä painumaan helvettiin pihaltamme.

Kaivoin kännykän taskustani, ja aloin kirjoittaa Tylerille viestiä vaikka käteni hikosivat.

Lähetin viestin, enkä edes uskaltanut jäädä katsomaan vastaisiko hän.

Raotin ikkunaverhoa ja katsoin ulos henkeä pidätellen. Tyler luki viestiäni, ja sen jälkeen hänen kasvoilleen levisi merkillinen ilme. Tyler viskasi kännykkänsä maahan, ja oli raivoissaan.

Hän tiesi minun nähneet hänet.

Poika nosti katseensa ikkunaani silmissään sanoinkuvaamatonta vihaa.

"Eikö kelpaa? Ei sitten! EI JUMALAUTA ETTÄ OSAAKIN OLLA TYYTYMÄTÖN PASKA!", hän huusi vihaisena.

Vedin verhot takaisin kiinni, ja purskahdin itkuun. Kaikki on vaan viimeaikoina ollut niin vaikeaa. Hetkinen… auto ajoi pihaan! Sehän tarkoitti että äiti oli palannut! Sehän tästä vielä puuttuikin. Olin yrittänyt päästä vaikeuksista eroon, mutta niitä tulikin vain lisää.

Katsoin kauhuissani, kun äiti nousi ulos autosta, ja nähdessään Tylerin hänen ilmettään ei voinut tulkita.

Tyler taisi itsekin tajuta että nyt oli vaan paras paeta. Hän juoksi salamannopeasti pois pihastamme (olihan hän aika hyvässä kunnossa…) ja samalla sekunnilla äiti alkoi kaivaa puhelinta taskustaan.

Juoksin ulos niin nopeasti kun pääsin.

"Äiti! Äiti! Vannon että en kutsunut häntä!", huusin hengästyneenä.

Sitten aloin tajuta.

Äiti soitti poliiseille!

No, ihan sama Tylerista oli vain harmia… ei, kyllä minun pitäisi varoittaa häntä…..hän kuuluu vankilaan! Kamppailin hetken mieleni kanssa, kunnes lopulta päätin että minun oli pakko mennä etsimään Tyler. Lähdin juoksemaan siihen suuntaan, minne olin nähnyt pojan menevän. Kuitenkin välitin hänestä. Vaikka se olisikin virhe.

Tiesin äidin nähneen sen. Mutta ei hän saisi minua kiinni.

Paitsi jos hän tulisi autolla! Minua alkoi pelottaa. Yhtäkkiä saavuin risteykseen. Minulla ei ollut minkäänlaista hajua mihin suuntaan pitäisi mennä.

No, miettimisaika oli aika vähissä. Lähdin vasempaan.

Juoksin niin kauan kunnes minun oli vaikea hengittää ja kylkeen vihloi käsittämättömän liikaa. Pysähdyin hengittämään. Hengenvedot olivat hätäisiä ja nopeita.

"Tyler", kuiskasin hiljaa.

"Missä helvetissä oikein olet?"

Kävelin lisää kävellen. Yhtäkkiä saavuin järven rantaan. Outoa, en edes tiennyt että lähellämme oli sellainen. Aurinko sai veden kimmeltämään ja sen pinta väreili hieman. Otin varovaisen askeleen lähemmäs. Vesi oli niin kaunis. Sitä ympäröi kallio ja kauempana oli hiekkarantaa.

Otin vielä pari askelta kaunista, kimmeltävää vettä kohti.

Hetkinen… minunhan piti etsiä Tyler! Olin kääntymässä takaisinpäin, mutta kallio olikin todella liukas, ja kaaduin vatsalleni kiveä vasten.

"Aah!", parkaisin kun kylkiluuni iski kalliota vasten. Melkein heti sen jälkeen tunsin kaatuvani kauniiseen, mutta jääkylmään veteen. Kallion vierestä vesi oli ainakin kolme metriä syvää, sillä ilmeisesti matala uimapaikka oli sillä puolella rantaa, jossa oli hiekkaa. Veden pintaan kellui hiukan verta. Hienoa, olin onnistunut liukastuessani satuttamaan käteni. Yritin kiivetä kalliota pitkin takaisin ylös, mutta se oli liian jyrkkä. Käskin itseni olemaan hätääntymättä. Ei uimapaikalle olisi pitkä matka, sieltä pääsisin nopeasti ylös. Niinpä lähdin uimaan. Matka olikin pidempi, kuin olin luullut. Lopulta käteni alkoivat väsyä. Yritin kokeilla kengänkärjelläni pohjaa, mutta vesi oli yhä käsittämättömän syvää. Yritin uida vielä, kunnes kaikki voimani loppuivat. Keskellä järveä. Käännyin selälleni, onneksi osasin kellua.

Mutta ei se auttanut minua ollenkaan.

Tajusin, että nyt minä hukkuisin. Näin tämä kaikki loppuisi.

Aivan, kuin joku voima olisi kääntänyt minut vatsalleni veden alle. Olin liian heikko pääsemään ylös, tai pidättelemään henkeä.

"Tämä on sinun syytäsi", Tyler, ajattelin.

Ja sitten en ajatellut enää mitään.

Nyt minä hukun. Tiesin sen.

*********************************

"Alison, Alison herää!"

Puristin silmiäni tiukasti kiinni, juuri ennen kuin avasin ne täysin auki. Sitten vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Kuin itsestään. Seuraavaksi kohtasin huolestuneet kasvot.

"Tyler"

"Alison mitä helvettiä oikein teet yrititkö tappaa itsesi?!", Tyler kysyi.

Minun olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun ja sanoa Tylerille että painuu helvettiin mutta taisin olla liian heikko tekemään sitä.

"Minä-lähdin-perääsi", sanoin vaivalloisesti.

Tunsin käsivarren selkäni takana, ja nousin sen avulla istumaan.

"Selitä", Tyler käski.

"Sinulla on… enemmän selitettävää", vastasin hämmentyneenä siitä, että elin yhä.

"Tuskin voisin salata tätä enää. Mutta Alison, minä karkasin vankilasta."

"Sinä teit mitä??"

"Nyt minulla ei ole paikkaa minne mennä! Kaikki vihaavat mua ja oon lainsuojaton", hän sanoi. Minua alkoi säälittää Tyler.

Ja samalla olin hänelle kiitollinen. Hän oli pelastanut minut hukkumiselta.

"Minun ei auttanut muu kuin naamioida rekkarini ja paeta pois. Nyt en tiedä missä asua mutta yritän koko ajan lähteä kauemmas. En usko että näet minua enää koskaan kun lähden kaupungista pakoon poliisia."

Ajattelin hetken Tylerin sanoja. Tajusin, että en selviäisi ilman häntä.

"Voinko tulla mukaasi?", kysyin epätoivoisena.

"Oletko ihan varma?", Tyler kysyi epäröiden.

"Voisit jatkaa normaalia elämää ja etsiä itsellesi vähemmän vaarallisen poikaystävän."

"Ei, rakastan vaaroja.", intin vastaan.

"Se olisi kiitos siitä kun pelastit minut. En halua kotiin. Haluan tulla mukaasi minne ikinä oletkaan menossa.", päätin lujasti.