Luku 8; ei mitään harmittomia lääkkeitä:

 

 

"Pysykää kiltisti paikoillanne, niin teidän ei käy kuinkaan", poliisi, jolla oli tummat aurinkolasit päässään sanoi.

Makasin poski auton konepeltiä vasten Tyler vieressäni. Poliisi takanani laittoi käsiraudat meille molemmille, ja toinen kaiveli taskumme huolellisesti. Hän takavarikoi kännykkäni, lompakkoni, avaimeni ja jopa purkkapaketin josta oli puolet jäljellä. Sekä minun, että Tylerin taskuista otetut asiat laitettiin muovipusseihin, ja toinen poliiseista talutti minut poliisiauton takaosaan istumaan, toinen Tylerin.

Olin niin kauhuissani, etten osannut edes itkeä. Tuijotin vaan poikaa kauhuissani, ja hän näytti enemmänkin ärsyyntyneeltä. Moottori hurahti käyntiin, ja katselin kaltereiden peittämästä ikkunasta, miten taakse jäänyt tie jäi yhä kauemmas.

Olin joskus miettinyt, miltä tuntui istua poliisiautossa vangittuna, mutta en ikinä tosissani olisi halunnut kokea sitä. Käteni olivat tiukasti selkäni takana, ja kova penkki oli epämukava. Poliiseista se, joka ei ajanut, puhui hiljaa radiopuhelimeen mutta en saanut selvää mitä.

Tyler naputteli kenkänsä pohjaa lattiaan.

Perillä poliisiasemalla:

Olin odottanut varmaan jo ikuisuuden vain seisomalla paikoillani, kun poliisi vahti vierelläni, etten saisi päähäni karata.

Käytävän molemmin puolin oli ruukkukasveja, jotka näyttivät lakastuneita loisteputkilamppujen valossa. Vastapäätä minua oli huoneen ovi, jossa luki isoin, valkoisin, tylsin kirjaimin `kuulusteluhuone`.

Tyler oli siellä kuulusteltavana. Ja seuraavaksi olisi minun vuoroni.

Hetken kuluttua ovi aukeni, ja toinen poliisi talutti Tylerin ulos huoneesta, samalla kun toinen talutti minut sisään. Poika ei edes vilkaissut minuun matkalla. Huoneen keskellä oli pöytä, jonka toisella puolella oli kaksi tuolia, ja toisella yksi. Pöydän päällä oli tietokone, ja pari kasaa papereita. Yhdellä seinällä oli hyllyjä, joissa oli myös ainoastaan papereita, ja kansioita.

Istuin toiselle puolelle pöytää, ja mies toiselle puolelle.

"Tässä kuulustelussa on kolme sääntöä.", toinen miehistä aloitti.

"Ensinnäkin, sinun on vastattava joka ikiseen kysymykseen mitä kysymme. Et saa vaieta. Toiseksi, sinun on puhuttava totta. Kolmas sääntö on, että kahta edellistä sääntöä täytyy noudattaa, onko ymmärretty?"

Nyökkäsin.

"Hyvä, aloitetaanpas sitten."

Vedin syvään henkeä. Minua hermostutti. En ollut ikinä ennen ollut poliisikuulustelussa.

"Mistä lähditte matkaan?", mies kysyi paperi ja kynä pöydällä, valmiina kirjoittamaan jokaisen sanani paperille. Vaikka huoneessa olikin mikrofoneja sekä kameroita jo valmiiksi.

Yritin muistella.

"No! Aika kuluu! Mistä lähditte?"

"Minun.. Minun taloni viereiseltä järveltä."

"Missä kävitte?"

"Me ajoimme jonkin aikaa ja pysähdyimme yhden yön ajaksi Tylerin ystävän luokse."

"Mikä tämän ystävän nimi mahtaa olla?" ärsyttävä kuulustelijamies kysyi.

"Matt… Matt…" yritin muistella sukunimeä.

"en muista muuta kuin etunimen."

Mies nyökkäsi ja toinen kirjoitti muistiinpanoja vihkoon.

"Seuraavaksi haluaisimme kuulla sinun mielipiteesi tästä asiasta."

Poliisi työnsi käden taskuunsa, ja kaivoi sieltä jotakin esiin. Aivan pienenpieni muovipussi. Jonka sisällä oli kolme valkoista lääkenapin näköistä pilleriä.

Olin hetken aivan ymmälläni. Kunnes asia alkoi rekisteröityä päähäni. Nuo eivät olleet mitään tavallisia, harmittomia pillereitä.

Niiden oli pakko olla jotain vahvempaa kamaa.

"Tiedätkö mitä nämä ovat?" hän kysyi katsoen minua vakavasti.

"E-en." vastasin tietämättä asiasta ollenkaan mitään.

"Nämä tässä" hän nyökkäsi muovipussia kohti.

"Eivät ole mitään harmittomia lääkkeitä. Eikö sinulla tosiaan ole mitään aavistusta mistä ne ovat peräisin?"

"Ei." vastasin.

"Kerroppa sitten, miksi ihmeessä tämä kyseinen pussukka päätyi sinun taskuusi, Alison?"