Luku 8; ei mitään harmittomia lääkkeitä:

 

 

"Pysykää kiltisti paikoillanne, niin teidän ei käy kuinkaan", poliisi, jolla oli tummat aurinkolasit päässään sanoi.

Makasin poski auton konepeltiä vasten Tyler vieressäni. Poliisi takanani laittoi käsiraudat meille molemmille, ja toinen kaiveli taskumme huolellisesti. Hän takavarikoi kännykkäni, lompakkoni, avaimeni ja jopa purkkapaketin josta oli puolet jäljellä. Sekä minun, että Tylerin taskuista otetut asiat laitettiin muovipusseihin, ja toinen poliiseista talutti minut poliisiauton takaosaan istumaan, toinen Tylerin.

Olin niin kauhuissani, etten osannut edes itkeä. Tuijotin vaan poikaa kauhuissani, ja hän näytti enemmänkin ärsyyntyneeltä. Moottori hurahti käyntiin, ja katselin kaltereiden peittämästä ikkunasta, miten taakse jäänyt tie jäi yhä kauemmas.

Olin joskus miettinyt, miltä tuntui istua poliisiautossa vangittuna, mutta en ikinä tosissani olisi halunnut kokea sitä. Käteni olivat tiukasti selkäni takana, ja kova penkki oli epämukava. Poliiseista se, joka ei ajanut, puhui hiljaa radiopuhelimeen mutta en saanut selvää mitä.

Tyler naputteli kenkänsä pohjaa lattiaan.

Perillä poliisiasemalla:

Olin odottanut varmaan jo ikuisuuden vain seisomalla paikoillani, kun poliisi vahti vierelläni, etten saisi päähäni karata.

Käytävän molemmin puolin oli ruukkukasveja, jotka näyttivät lakastuneita loisteputkilamppujen valossa. Vastapäätä minua oli huoneen ovi, jossa luki isoin, valkoisin, tylsin kirjaimin `kuulusteluhuone`.

Tyler oli siellä kuulusteltavana. Ja seuraavaksi olisi minun vuoroni.

Hetken kuluttua ovi aukeni, ja toinen poliisi talutti Tylerin ulos huoneesta, samalla kun toinen talutti minut sisään. Poika ei edes vilkaissut minuun matkalla. Huoneen keskellä oli pöytä, jonka toisella puolella oli kaksi tuolia, ja toisella yksi. Pöydän päällä oli tietokone, ja pari kasaa papereita. Yhdellä seinällä oli hyllyjä, joissa oli myös ainoastaan papereita, ja kansioita.

Istuin toiselle puolelle pöytää, ja mies toiselle puolelle.

"Tässä kuulustelussa on kolme sääntöä.", toinen miehistä aloitti.

"Ensinnäkin, sinun on vastattava joka ikiseen kysymykseen mitä kysymme. Et saa vaieta. Toiseksi, sinun on puhuttava totta. Kolmas sääntö on, että kahta edellistä sääntöä täytyy noudattaa, onko ymmärretty?"

Nyökkäsin.

"Hyvä, aloitetaanpas sitten."

Vedin syvään henkeä. Minua hermostutti. En ollut ikinä ennen ollut poliisikuulustelussa.

"Mistä lähditte matkaan?", mies kysyi paperi ja kynä pöydällä, valmiina kirjoittamaan jokaisen sanani paperille. Vaikka huoneessa olikin mikrofoneja sekä kameroita jo valmiiksi.

Yritin muistella.

"No! Aika kuluu! Mistä lähditte?"

"Minun.. Minun taloni viereiseltä järveltä."

"Missä kävitte?"

"Me ajoimme jonkin aikaa ja pysähdyimme yhden yön ajaksi Tylerin ystävän luokse."

"Mikä tämän ystävän nimi mahtaa olla?" ärsyttävä kuulustelijamies kysyi.

"Matt… Matt…" yritin muistella sukunimeä.

"en muista muuta kuin etunimen."

Mies nyökkäsi ja toinen kirjoitti muistiinpanoja vihkoon.

"Seuraavaksi haluaisimme kuulla sinun mielipiteesi tästä asiasta."

Poliisi työnsi käden taskuunsa, ja kaivoi sieltä jotakin esiin. Aivan pienenpieni muovipussi. Jonka sisällä oli kolme valkoista lääkenapin näköistä pilleriä.

Olin hetken aivan ymmälläni. Kunnes asia alkoi rekisteröityä päähäni. Nuo eivät olleet mitään tavallisia, harmittomia pillereitä.

Niiden oli pakko olla jotain vahvempaa kamaa.

"Tiedätkö mitä nämä ovat?" hän kysyi katsoen minua vakavasti.

"E-en." vastasin tietämättä asiasta ollenkaan mitään.

"Nämä tässä" hän nyökkäsi muovipussia kohti.

"Eivät ole mitään harmittomia lääkkeitä. Eikö sinulla tosiaan ole mitään aavistusta mistä ne ovat peräisin?"

"Ei." vastasin.

"Kerroppa sitten, miksi ihmeessä tämä kyseinen pussukka päätyi sinun taskuusi, Alison?"

Luku 7; lisää vaikeuksia:

 

Istuin Tylerin auton etupenkillä.

Mietin yhä, miksi olin tehnyt näin. Kiitokseksi?

En halunnut myöntää itselleni tämän olevan mitään muuta kuin kiitollisuutta siitä, että hän oli pelastanut henkeni.

Katselin ulos auton ikkunasta kietoutuneena Tylerin minulle liian suureen takkiin. Vesi oli ollut jääkylmää. Nyt minulla ei ollut mitään.

Ei ollenkaan mitään.

En edes välittänyt, miten holtittomasti ja nopeasti Tyler ajoi.

Kaikki tavarani olivat kotona, äiti oli varmasti kuolla huolesta ja meillä oli poliisit perässämme. Olinpa onnistunut järjestämään itseni hienoon tilanteeseen. Olimme koko matkan hiljaa, emmekä puhuneet toisillemme, kunnes Tyler rikkoi hiljaisuuden.

"Alison?"

"Niin?", käänsin pääni hitaasti häntä kohti.

"Tässä on meille ilmainen yösija.", hän sanoi värittömällä äänellä ja nyökkäsi kohti taloa, jonka pihaan olimme juuri saapuneet.

Se oli pieni omakotitalo, ja tontista tuli väistämättä mieleen poikamiesboksi. Verhot ikkunoissa olivat sujletut, mutta valoa näkyi verhojen läpi joten joku oli kotona.

"Matt. Vanha ystäväni. Hän asuu täällä. Matt on luotettava, eli hän ei kerro kenellekkään olinpaikastamme."

Nyökkäsin.

"Täällä me ollaan turvassa ainankin tämä yö."

Tyler ajoi auton talon taakse, ikään kuin piiloon, sillä auto jäi talon ja puiden väliin. Nousimme autosta, ja kävelin Tylerin varjossa ovelle. Hän koputti, ja hetken kuluttua oven tuli avaamaan noin Tylerin ikäinen ja kokoinen poika. Hänellä oli vaaleanruskeat hiukset, jotka olivat aika sekaisin ja yllään hänellä oli löysät verkkarit ja liian iso paita.

"Tyler?", hän sanoi kysyvästi.

"Matt mitä äijä?", Tyler puolestaan sanoi ja löi Mattin kämmeneen ylä-femman.

"Oho oho naisissa käyty?", Matt sanoi katsoen minua.

"Äh, Matt. Ainahan mä oon naisissa. Mutta siis asiani oli se, että saisinko minä, ja tämä NAINEN yösijan täältä?"

"Totta kai, sisään vaan.", Matt sanoi ja väistyi, jotta pääsimme Tylerin kanssa sisälle. Talo oli aivan sekaisin, ja keittiön pöydällä oli tyhjiä kaljatölkkejä. Sisällä haisi aika tunkkaiselta. Mutta mikä vaan kelpasi tässä tilanteessa.

***

Hetken kuluttua makasin ohuella patjalla lattialla. Minua paleli yhä, vaikka olin käynyt jo sulkemassa ikkunankin. Tyler nukkui vähän matkan päässä minusta omalla patjallaan.

"Tyler", kuiskasin hiljaa.

"No?", hän vastasi hetken hiljaisuuden kuluttua.

"minua palelee"

"Tule tänne", Tyler vastasi.

Ihmettelin vähän, mutta ryömin Tylerin viereen. Kuinka hän olikin niin lämmin vaikka huoneessa oli viileä ilma. Olimme hiljaa, kunnes rikoin hiljaisuuden kysymällä:

"Eli me ollaan nyt vaan ystäviä?"

"Joo, vain ystäviä.", hän vastasi.

Sen jälkeen oli taas pitkä ja kiusallinen hiljaisuus.

"Ystäviä, jotka tykkäävät tehdä näin", Tyler sanoi aivan yhtäkkiä ja sitten tunsin hänen suutelevan minua.

***

Lähdimme aikaisin aamulla.

Tyler pakkasi ruokia, jotka oli saanut Mattilta mukaan. Istuskelin oven edessä olevan portaan päällä ja katselin poikaa. Hän asetteli kolme muovikassia takakonttiin siististi vierekkäin.

"No, Alison voidaan lähteä!", Tyler huikkasi ja avasi pelkääjänpaikan ovea minulle kutsuvasti.

Matt seisoi ovella ja haroi sotkuisia hiuksiaan.

"Kiitti, Matt kun saatiin asua sun kämpässä", Tyler sanoi kun kiipesin autoon istumaan. Enemmänkin poikamiesboksi kuin kämppä. Ajattelin mielessäni.

"Joo, tulkaa ihmeessä uudestaan joskus", Matt vastasi ja taputti Tylerin selkää.

"Heippa"

"Moro"

Sitten Tyler meni rattiin, ja lähti ajamaan. Katselin auton ikkunasta, miten talo katosi yhä kauemmas ja kauemmas.

 

Olimme ajaneet muutaman tunnin, ja pysähtyneet välillä vessassa ja tankkaamassa. Kuulin, kuinka pisaroita ropisi hiljalleen auton tuulilasiin ja kattoon. Tuulilasinpyyhkijät liikkuivat puolelta toiselle lasin päällä, pyyhkien tihkuttavaa vesisadetta pois vaikka pisaroita tipahteli aina uudelleen siihen, josta ne juuri oli pyyhitty pois.

Radiosta kuului hiljaisella äänenvoimakkuudella selostus päivän säästä joka oli kylläkin käynyt jo aika tutuksi. Tuulta ja sadetta. Nojasin kyynärpäätäni puoleiseeni ikkunaan, ja katselin ohi vilistäviä maisemia. Annoin silmieni painua kiinni, ja kuuntelin miehen tylsää ääntä joka kuului radiosta, ja vesipisaroiden ropinaa. Ehdin jo rentoutua, mutta havahduin ja iskin selkäni penkkiin, kun yhtäkkiä Tyler nykäisi auton vielä kovempaan vauhtiin kuin aiemmin. Onneksi minulla oli turvavyö, (toisin kuin pojalla itsellään).

"Mitä sinä…", sanoin kauhuissani kun Tyler kaahasi äkkijyrkkään käännökseen tiellä. Onneksi moottoritie oli jo mennyt ohi, ja tällä tiellä ei ollut yhtä paljon autoja. Mutta pelkäsin silti.

"Kytät!", Tyler murahti painaen kaasua pohjaan.

Käänsin pääni katsomaan taakseni pelästyneenä, ja huomasin että meitä jahtasi poliisiauto. Valot vilkkuen, ja yritti saada meitä kiinni. Tuijotin näkyä kauhuissani, ja juuri kun käänsin katseeni takaisin eteenpäin tielle, auto suistui ojaan ja iskeydyin puoleistani oveani päin tuntien turvavyön kiristyvän rintani päällä ja pääni osuvan lasiin. Tunsin, miten lämmintä nestettä valui otsaani pitkin. Tyler puristi rattia rystyset valkoisina ja tuijotti eteensä, herkeämättä. Pidätin henkeäni, kun kuulin lähestyviä askelia ja puhetta. 

Luku 6; "kuitenkin välitän hänestä, vaikka se olisikin virhe."

 

 

"Alison! Alison, lähden nyt ostoksille!", äiti huusi ovelta.

"Joo!", huikkasin takaisin ja kiipesin portaat ylös. Menin huoneeseeni. Niitä harvoja hetkiä kun sain olla rauhassa.

Avasin läppärini, ja aloin katsella tv-sarjaa joka minulla oli viimeviikolla jäänyt kesken. Katsoin  uudet kolme jaksoa ja aikaa olikin kulunut jo noin tunti.

Katsoin ikkunasta ulos, ja näin jotakin mitä en todellakaan olisi halunnut nähdä.

Tyler käveli pihallamme.

Kuin se olisi ollut aivan normaalia.

Ihan kuin tuo poika ei olisi tiennyt, etten todellakaan halunnut nähdä häntä. Vaikka samalla halusin hänet enemmän kuin mitään muuta.

Vedin ikkunaverhot äkkiä kiinni, ja sydämeni alkoi heti hakata lujempaa. Minä oikein tunsin sen hätäiset lyönnit rintalastaani vasten.

Tajusin, että Tyler oli joko karannut vankilasta, tai hänet oli päästetty vapaaksi.

Toivoin jälkimmäistä.

Samalla kun sydämeni hakkasi liiankin kovaa, minua alkoi hermostuttaa, ja vatsaani sattua. En todellakaan tiennyt mitä pitäisi tehdä, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että järkevintä olisi lähettää Tylerille viesti, jossa käskisin häntä painumaan helvettiin pihaltamme.

Kaivoin kännykän taskustani, ja aloin kirjoittaa Tylerille viestiä vaikka käteni hikosivat.

Lähetin viestin, enkä edes uskaltanut jäädä katsomaan vastaisiko hän.

Raotin ikkunaverhoa ja katsoin ulos henkeä pidätellen. Tyler luki viestiäni, ja sen jälkeen hänen kasvoilleen levisi merkillinen ilme. Tyler viskasi kännykkänsä maahan, ja oli raivoissaan.

Hän tiesi minun nähneet hänet.

Poika nosti katseensa ikkunaani silmissään sanoinkuvaamatonta vihaa.

"Eikö kelpaa? Ei sitten! EI JUMALAUTA ETTÄ OSAAKIN OLLA TYYTYMÄTÖN PASKA!", hän huusi vihaisena.

Vedin verhot takaisin kiinni, ja purskahdin itkuun. Kaikki on vaan viimeaikoina ollut niin vaikeaa. Hetkinen… auto ajoi pihaan! Sehän tarkoitti että äiti oli palannut! Sehän tästä vielä puuttuikin. Olin yrittänyt päästä vaikeuksista eroon, mutta niitä tulikin vain lisää.

Katsoin kauhuissani, kun äiti nousi ulos autosta, ja nähdessään Tylerin hänen ilmettään ei voinut tulkita.

Tyler taisi itsekin tajuta että nyt oli vaan paras paeta. Hän juoksi salamannopeasti pois pihastamme (olihan hän aika hyvässä kunnossa…) ja samalla sekunnilla äiti alkoi kaivaa puhelinta taskustaan.

Juoksin ulos niin nopeasti kun pääsin.

"Äiti! Äiti! Vannon että en kutsunut häntä!", huusin hengästyneenä.

Sitten aloin tajuta.

Äiti soitti poliiseille!

No, ihan sama Tylerista oli vain harmia… ei, kyllä minun pitäisi varoittaa häntä…..hän kuuluu vankilaan! Kamppailin hetken mieleni kanssa, kunnes lopulta päätin että minun oli pakko mennä etsimään Tyler. Lähdin juoksemaan siihen suuntaan, minne olin nähnyt pojan menevän. Kuitenkin välitin hänestä. Vaikka se olisikin virhe.

Tiesin äidin nähneen sen. Mutta ei hän saisi minua kiinni.

Paitsi jos hän tulisi autolla! Minua alkoi pelottaa. Yhtäkkiä saavuin risteykseen. Minulla ei ollut minkäänlaista hajua mihin suuntaan pitäisi mennä.

No, miettimisaika oli aika vähissä. Lähdin vasempaan.

Juoksin niin kauan kunnes minun oli vaikea hengittää ja kylkeen vihloi käsittämättömän liikaa. Pysähdyin hengittämään. Hengenvedot olivat hätäisiä ja nopeita.

"Tyler", kuiskasin hiljaa.

"Missä helvetissä oikein olet?"

Kävelin lisää kävellen. Yhtäkkiä saavuin järven rantaan. Outoa, en edes tiennyt että lähellämme oli sellainen. Aurinko sai veden kimmeltämään ja sen pinta väreili hieman. Otin varovaisen askeleen lähemmäs. Vesi oli niin kaunis. Sitä ympäröi kallio ja kauempana oli hiekkarantaa.

Otin vielä pari askelta kaunista, kimmeltävää vettä kohti.

Hetkinen… minunhan piti etsiä Tyler! Olin kääntymässä takaisinpäin, mutta kallio olikin todella liukas, ja kaaduin vatsalleni kiveä vasten.

"Aah!", parkaisin kun kylkiluuni iski kalliota vasten. Melkein heti sen jälkeen tunsin kaatuvani kauniiseen, mutta jääkylmään veteen. Kallion vierestä vesi oli ainakin kolme metriä syvää, sillä ilmeisesti matala uimapaikka oli sillä puolella rantaa, jossa oli hiekkaa. Veden pintaan kellui hiukan verta. Hienoa, olin onnistunut liukastuessani satuttamaan käteni. Yritin kiivetä kalliota pitkin takaisin ylös, mutta se oli liian jyrkkä. Käskin itseni olemaan hätääntymättä. Ei uimapaikalle olisi pitkä matka, sieltä pääsisin nopeasti ylös. Niinpä lähdin uimaan. Matka olikin pidempi, kuin olin luullut. Lopulta käteni alkoivat väsyä. Yritin kokeilla kengänkärjelläni pohjaa, mutta vesi oli yhä käsittämättömän syvää. Yritin uida vielä, kunnes kaikki voimani loppuivat. Keskellä järveä. Käännyin selälleni, onneksi osasin kellua.

Mutta ei se auttanut minua ollenkaan.

Tajusin, että nyt minä hukkuisin. Näin tämä kaikki loppuisi.

Aivan, kuin joku voima olisi kääntänyt minut vatsalleni veden alle. Olin liian heikko pääsemään ylös, tai pidättelemään henkeä.

"Tämä on sinun syytäsi", Tyler, ajattelin.

Ja sitten en ajatellut enää mitään.

Nyt minä hukun. Tiesin sen.

*********************************

"Alison, Alison herää!"

Puristin silmiäni tiukasti kiinni, juuri ennen kuin avasin ne täysin auki. Sitten vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Kuin itsestään. Seuraavaksi kohtasin huolestuneet kasvot.

"Tyler"

"Alison mitä helvettiä oikein teet yrititkö tappaa itsesi?!", Tyler kysyi.

Minun olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun ja sanoa Tylerille että painuu helvettiin mutta taisin olla liian heikko tekemään sitä.

"Minä-lähdin-perääsi", sanoin vaivalloisesti.

Tunsin käsivarren selkäni takana, ja nousin sen avulla istumaan.

"Selitä", Tyler käski.

"Sinulla on… enemmän selitettävää", vastasin hämmentyneenä siitä, että elin yhä.

"Tuskin voisin salata tätä enää. Mutta Alison, minä karkasin vankilasta."

"Sinä teit mitä??"

"Nyt minulla ei ole paikkaa minne mennä! Kaikki vihaavat mua ja oon lainsuojaton", hän sanoi. Minua alkoi säälittää Tyler.

Ja samalla olin hänelle kiitollinen. Hän oli pelastanut minut hukkumiselta.

"Minun ei auttanut muu kuin naamioida rekkarini ja paeta pois. Nyt en tiedä missä asua mutta yritän koko ajan lähteä kauemmas. En usko että näet minua enää koskaan kun lähden kaupungista pakoon poliisia."

Ajattelin hetken Tylerin sanoja. Tajusin, että en selviäisi ilman häntä.

"Voinko tulla mukaasi?", kysyin epätoivoisena.

"Oletko ihan varma?", Tyler kysyi epäröiden.

"Voisit jatkaa normaalia elämää ja etsiä itsellesi vähemmän vaarallisen poikaystävän."

"Ei, rakastan vaaroja.", intin vastaan.

"Se olisi kiitos siitä kun pelastit minut. En halua kotiin. Haluan tulla mukaasi minne ikinä oletkaan menossa.", päätin lujasti.

"Olit koko yön poissa! Yritin soittaa, mutta en saanut yhteyttä! Soitin jopa poliiseille! Uskotko miten huolissani olin sinusta!", äiti huusi.

Silloin tajusin miten tyhmä olin ollut.

Enkä edelleenkään tajunnut kuinka se oli tapahtunut. Miksi helvetissä olin tehnyt niin.

"Kaiken lisäksi Tylerin kanssa! En hyväksy tätä, ja jos menet enää kymmentä metriä lähemmäs sitä poikaa, me muutamme pois. Olen tosissani hän ei tee hyvää sinulle, hän tuhoaa sinut!"

"Äiti!", sanoin jo aika hermostuneena.

"Nyt, olet neljän kuukauden kotiarestissa, et ole minkäänlaisessa yhteydessä siihen poikaan ja lopetat huonot tapasi ennen kun aloitat!", äiti jatkoi.

Katsoin häntä hetken epäuskoisena, ja vaikka yritin pidättää itkua, tunsin yhden kyyneleen valuvan pitkin poskeani.

"Alison, miksi näytät tuolta?", äiti kysyi epäilevästi ääni väristen raivosta.

"Miltä?", kysyin.

"Katso itseäsi."

Käännyin katsomaan takanani olevaan peiliin.

Hiukseni olivat sotkuiset, paidalleni oli kaatunut jotakin, joka oli nyt vanhetessaan ottanut ruskeahkon värin, ripsivärini reunustivat silmiäni hiukan valuneena tai sitten se johtui vain kyynelistä.

"En minä missään suihkussa tähän hätään ehtinyt käydä", sanoin ja yritin livahtaa yläkertaan.

"Missä helvetissä olet ollut? Et kai vaan haise alkoholille?", äiti kysyi entistä vihaisempana.

Pysyin hiljaa.

"Vuoden kotiaresti. Et saa nähdä Tyleria. Et ole tyttäreni", äiti sanoi ääni entistä tärisevämpänä.

Sitten äiti säntäsi vessaan, ja kuulin hänen oksentavan.

Kiipesin yläkertaan kyynelten valuessa kasvoillani kuin vesiputoukset.

Istuin nojaamaan seinääni vasten ja nyyhkytin rajusti, kuin en koskaan voisi lopettaa.

Mietin äidin sanoja. Ne olisivat saaneet minut itkemään enemmän, jos ylipäätään oli mahdollista itkeä tätä enemmän.

Miksi näin kävi?

Tällä hetkellä vihasin itseäni yli kaiken.

Vihasin ääretöntä tyhmyyttäni.

Miksi olin mennyt Tylerin mukaan?

Nyt en enää koskaan saisi nähdä häntä.

Vuoden kotiaresti! Ei voi olla totta.

Ja äiti oli sanonut, etten.. Etten ole hänen tyttärensä. Ei ihme.

Painoin pään polviani vasten kyynelten kastellessa farkkujeni polvet.

Yhtäkkiä näin, että farkkujeni taskussa oli paperilappu. Vedin sen esiin, ja tuijotin sitä.

Siinä oli puhelinnumero, jonka alapuolella luki "-Tyler". Lapun reunaan oli piirretty sydän. Puristin sitä nyrkkiini, ja painoin sen rintaani vasten. Tuijotin kattoa, ja hengitin syvään. 

"Tyler", kuiskasin hiljaa ja hänen nimensä sai minut yhtä aikaa onnelliseksi, jännittyneeksi mutta samalla vielä enemmän masentuneeksi.

Odotin jonkun aikaa, kunnes yö tuli, ja äiti oli mennyt nukkumaan.

Sitten kirjoitin numeron puhelimeeni tärisevin käsin, ja soitin siihen. Odotin henkeä pidätellen.

Sydämeni pomppasi kurkkuun, kun kuulin Tylerin vastaavan.

"Alison?", hän kysyi.

"Tyler", sanoin hiljaa ja ääneni värisi.

"Alison miten voit, onko jotakin tapahtunut?"

"Mikään ei enää ole hyvin!", sanoin ja tunsin uuden itkunpurkauksen olevan tuloillaan.

Tyler oli hiljaa.

"Äiti oli kamalan huolissaan.. Soitti jopa poliisit! Ja en saa enää olla missään tekemisissä kanssasi"

"Alison, rakastan sinua.", Tyler sanoi eikä hänen äänensävystään voinut päätellä mitään.

"Noin sanot kaikille tytöille.", sanoin.

"Vain sinulle tarkoitan sitä oikeasti."

Olin hiljaa. En halunnut puhua tästä aiheesta.

"Mutta mitä me nyt tehdään?", kysyin kyynelten valuessa jälleen poskiani pitkin.

Tyler huokasi. Sitten hän vastasi.

"Tämä oli ensin vaarallista. Nyt tämä on laitonta."

Tyler oli oikeassa.

"Alison, oletko valmis salailemaan?"

Nyökkäsin, mutta myöntyminen ääneen olisi vaikeampaa. Salailu? Minusta ja Tylerista?

"Jos on pakko.", vastasin.

Hetken kuluttua hän lopetti puhelun.

Katsoin hetken numerosarjaa näytölläni, mutta siitä ei tullut mieleen Tyler.

Tallensin hänen numeronsa kaiken varalta.

Sitten vaihdoin yöpaitani, ja menin sänkyyn.

-

Makasin peiton alla ja ajattelin Tyleria.

Miksi hänen oli pitänyt tulla sotkemaan elämääni? Kaikki olisi hyvin ilman häntä. Mutta toisaalta, en mitenkään voisi luopua Tylerista. Hän sai minut tuntemaan itseni vapaaksi, ja hän sai minut uskomaan että mikään ei ole mahdotonta.

Toivoin, että häntä ei olisi olemassa.

Jos häntä ei olisi, en olisi koskaan rakastunut ja kaikki olisi nyt hyvin.

En saanut mitenkään unta, joten päätin mennä alakertaan. Olin kuullut, että uni voi tulla paremmin jos puuhailee hetken muita asioita.

Vedin aamutakin ylleni, ja hiivin alakertaan ettei äiti heräisi askeliin.

Istuin keittiön pöydän ääreen.

Hetken kuluttua katseeni osui pöydällä olevaan keittiöveitseen.

Se oli uusi, terävä, ja kiilteli kuunvalossa, joka heijastui siihen ikkunan läpi. Otin veitsen käteeni, ja katselin sitä arvioiden. Voisiko se olla helpotus unohtamaan Tyler? Voisiko kylmä ja terävä veitsi tuntua hyvältä ihollani? Voisiko veren näkeminen saada minut tajuamaan? Voisiko kipu saada minut unohtamaan? Veistä pitelevä käteni tärisi.

Nostin aamutakin hihaa, ja painoin veitsen terän ranteeni yläpuolelle. Tunsin, kun terä upposi ihooni ja tukahdutin huudon. Vedin viillon käteeni.

Purin huultani niin lujaa, että maistoin veren suussani.

Kädestäni valui verta aamutakin helmalle.

Syvä haava sai minut voimaan pahoin. Yhtäkkiä minua alkoi pyörryttää, ja viimeinen muisto siitä illasta oli se, miten iskin pääni lattiaan ja suuri keittiöveitsi kädessäni tipahti lattialle, terveen käteni viereen.

 

Aamulla heräsin päänsärkyyn. Nousin äkkiä istumaan. Miksi helvetissä herään keittiön lattialta veitsi kädessä?

Uhh.. Nyt aloin muistaa…

Eilisillan muistot palasivat mieleeni. Veitsessä oli hieman verta, joten piilotin sen takin taskuun.

Yhtäkkiä kuulin askelia.

Äiti.

Vedin äkkiä hihan haavan päälle, ja peitin veressä olevaa kohtaa aamutakin toisen puolen helmalla.

"Alison?", äiti kysyi ihmeissään kun näki minut istumassa keittiön lattialla.

"Mitä ihmettä teet täällä? Et kai vain…"

"Ei! Äiti ei mitään Tyleriin liittyvää!", keskeytin hänet.

Äiti huokasi, ja selvä inho näkyi hänessä Tylerin nimen kohdalla. Nousin ylös, ja kompuroin portaat ylös huoneeseeni.

Istuin sängylle, ja kättäni alkoi vihloa. Nostin hihaa varovasti, ja haava näytti hirveältä.

Sen ympärillä oli kuivunutta verta, ja se oli turvonnut umpeen. Haava oli ollut vain yksi, syvä viilto.

Hienoa! Nyt minun täytyisi käyttää pitkiä hihoja kesähelteellä!

Sehän tästä vielä puuttuikin.

Päätin lähteä kävelylle, jospa se vaikka auttaisi minua selvittämään päätäni.

-

Kävelin ulkona, jalassani shortsit ja päälläni oli toppi, jonka päällä oli huppari peittämässä viiltoa kädessäni. Hikoilin hupparissa, ja se sai minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi.

Yhtäkkiä näin, että minun edessäni tiellä oli kaksi "tuttua". Ei tosin niin miellyttävää tuttua.

Molemmat tytöt kuuluivat Tylerin kaveriporukkaan joka muistutti enemmänkin ihailijaporukkaa.

"Hei, nähään huomenna!", se blondi, minulle huudellut tyttö sanoi.

"Tottakai, Lolly", toinen tyttö vastasi, ja lähti sitten eri suuntaan.

Lolly? Oliko hän se Lauren josta Tyler oli joskus maininnut jotakin. Aika omituinen lempinimi. Mikähän minun lempinimeni olisi tuon tytön mielestä?

Ali-Ali?

Liso?

Vai kenties Ally?

Ajatus sai minut naurahtamaan itsekseni.

Kääntyessään hymyillen, Lauren näki minut. Siinä samassa hänen hymynsä vakavoitui.

"Mitä sä täällä teet?", hän kysyi ottaen jälleen kovismaisen roolinsa esiin minua varten.

"Eikö ihminen saa kävelyllä olla rauhassa?", kysyin muka hämmästyneenä.

"Tiedän, että veit Tylerin minulta!", Lauren huusi heilauttaen platinablondit hiukset olkansa taa.

"Mitä?", kysyin nyt oikeasti ihmeissäni.

Lauren tuli lähemmäs. Hän oli minua päätä pidempi jo ilman korkokenkiäänkin.

"Älä koske Tyleriin hän on minun! Tyler ansaitsee jonkun paremmannäköisen kuin sinä.", hän sanoi minulle varoittavasti.

"Jaa, mistäs sellainen mahtaisi löytyä?", kysyin viileästi.

"Olen tosissani!", hän sanoi ja tönäisi minut selkä edellä puuta vasten.

"Oikeastaan Tyler itse haluaa…"

"Vaiti! Tyler ei ikinä haluaisi mitään sinulta!", Lauren sanoi pilkaten. Sitten hän käveli pois paikalta takapuoli keinahdellen askelten tahdissa.

"Mikä huora…", mumisin itsekseni ja jatkoin matkaa.

-

Illalla istuin sohvalla katselemassa televisiota.

Vaihdoin kanavaa.

Njäh, uutiset. Vaihdoin taas kanavaa.

Mutta sillä hetkellä minusta tuntui kuin olisin nähnyt jotakin tuttua. Vaihdoin kanavan takaisin uutisiin. Ja olin ollut oikeassa.

Tänään, noin kello 16:30, lähiruokakaupan kassa on ryöstetty.

Teinipoika uhkasi myyjätärtä, ja saaliin arvo oli yli tuhat euroa.

Poika oli pakenemassa, mutta poliisit saivat hänet kiinni ja veivät poliisilaitokselle.

Tyler.

Se poika oli Tyler!

Tyler oli varastanut myymälän, ja nyt vankilassa…

Suljin telkkarin, ettei äiti näkisi. Sitten juoksin huoneeseeni yläkertaan.

Voi, Tyler, mitä olet taas mennyt tekemään…

Ja mihin minä olen oikein itseni onnistunut sotkemaan?

Luku 4; "se tuntui hyvältä":

 

 

Pääni oli kipeä.

Minulla ei ollut eilisillasta minkäänlaisia muistoja.

Paitsi musiikki, ihmiset, kuumuus ja humalatila.

Seuraavaksi tajusin makaavani sängyssä.

Käänsin kylkeä, ja käteni osui johonkin.

Sillä samalla hetkellä, kun tajusin sen jonkun olevan ihmisen paljas selkä, avasin silmäni ja vetäisin käteni vaistomaisesti takaisin.

Vieressäni sängyllä makasi Tyler ilman paitaa, ja peitto oli puoliksi hänen päällään.

Nousin istumaan, ja katsoin ympärilleni.

Huone oli aivan tuntematon enkä yhtään osannut sanoa missä se oli.

Tyler ilmeisesti heräsi siihen, että käteni oli osunut hänen selkäänsä. Hän hymyili minulle.

"Huomenta, Alison!"

Ennen kuin tajusin puhua, unohduin katsomaan hänen selkälihaksiaan ja kuvittelemaan miltä tuntuisi koskettaa niitä…

Vatsalihaksista puhumattakaan…

Sitten havahduin.

"Missä helvetissä me ollaan ja miksi pääni on näin kipeä? Mitä eilen tapahtui ja ennen kaikkea miksi sinulla ei ole paitaa?", kysyin.

"Me ollaan yhä täällä talossa, Emily suostui majoittamaan meidät ja kai pari muutakin. Sitä pääkipua ja pahaa oloa kutstutaan nimellä krapula, muuten… huomaatko että eihän sullakaan ole housuja!", Tyler vastasi virnistäen.

Yhtäkkiä tajusin, että minulla oli vain toppi jota olin pitänyt aluspaitana eilen. Ja jaloissani pelkät alushousut.

"Tyler… Kerroppa vähän tarkemmin mitä viimeyönä tapahtui?", kysyin kauhuissani.

"En oikein itsekään kunnolla muista mutta ihmiset juhlivat ja…"

"Ei. Mitä ME tehtiin viimeyönä!?"

"No… oikeastaan me… ööh… me taidettiin…", hän sanoi.

"Ei et voi olla tosissasi!", sanoin jo vihaisena ja entistä järkyttyneempänä.

Tyler katsoi minua vakavasti, kunnes purskahti nauruun.

"Uskoitko tosissasi, että me oltaisiin viimeyönä tehty jotain sellaista!", hän nauroi.

"Ei naurata!", tiuskaisin ja nousin ylös sängystä.

"Toin sinut tänne, kun sammuit!", hän naureskeli yhä.

Ennen kun ehdin lyödä Tyleria tyynyllä, ovi avautui.

Siellä olivat Emily ja Anton.

"Teidän pitää myös lähteä täältä!", Emily sanoi hätääntyneenä.

"Meidän vanhemmat voi tulla kotiin milloin vaan!", Anton jatkoi.

"Ollaan saatu siivottua jo suurin osa mutta teidän pitää nyt lähteä ja pian!"

Nyökkäsin, ja kuulin myös Tylerin vastaavan myönteisesti samalla kun etsin vaatteita ylleni.

 

 

Hetken kuluttua istuin taas Tylerin auton pelkääjänpaikalla. Me molemmat pysyimme vaiti.

Tyler rikkoi hiljaisuuden.

"No, eikö ollut kivat bileet?", hän kysyi.

"Joo… tosi…", vastasin.

"Emily ja Anton on kyllä hyviä tyyppejä kun ne järjestää.", Tyler jatkoi.

"Mmmh..", mutisin yhä vähän suutuksissani Tylerille siitä, että hän ylipäätään oli raahannut minut sinne.

"Myönnä nyt että siellä oli kivaa", hän jatkoi.

"Minusta oli kivaa ylipäätään viettää aikaa kanssasi, vaikka se tuntuukin laittomalta.", sanoin ja voisin jopa vannoa, että Tyler hymyili kommentilleni.

Minun ei kuulunut sanoa Tylerille sitä, mutta jotenkin sanoin sen. Tai siis… sehän oli totuus.

En tiedä, kauanko aikaa kului mutta Tyler ajoi autonsa pihaani.

"Nyt, ennen kun lähdet haluaisin suudella sinua. Vaikka luultavasti sinä taas säikähdät", Tyler sanoi naurahtaen.

En vastannut hänelle, vaan nojauduin lähemmäs häntä. Puristin käsilläni penkin reunoja, tai- toisella kädellä. Toisen laitoin Tylerin niskan taa.

Sitten suutelin Tyleria.

Hän vastasi suudelmaan heti, ja huulemme tuntuivat jotenkin oikeilta toisiaan vasten liikkuessaan. Kuin kaiken olisi kuulunut aina olla näin.

"Se tuntui hyvältä.", Tyler sanoi, kun irrottauduin hänestä.

Sillä samalla hetkellä, kun nousin pojan autosta, tajusin yhden asian.

Äiti.

Tyler ajoi pois pihasta, ja kävelin sisälle.

Heti kun avasin oven, kohtasin äidin vihaisen katseen.

Hän oli nähnyt kenen kyydissä olin tullut, enkä ollut koko yönä kotona.

Äiti oli ilmeisesti ollut oven takana odottamassa, että tulisin ja saisin kaikki kauheat rangaistukset. Mutta tämä ei todellakaan ollut mikään pikkujuttu.

"Olin huolissani sinusta! Suunnattoman huolissani!", äiti aloitti heti kun sain oven takanani kiinni vaikka minun olisi tehnyt mieli juosta vaikka Tylerin autoon kun jäädä tähän. Nyt se alkoi.

Nyt olin vaikeuksissa.

Pahoissa vaikeuksissa.

 

//anteeks lyhyt luku