Minä tiesin hänestä. Tiesin hänen olemassaolostaan. Ja vaikka niin oli, en koskaan ollut nähnyt häntä.

Paitsi nyt. Minun piti hyväksyä se, että tuolla- parin metrin päässä, todellakin oli Tyler Eaton. Hänen, ja hänen upouuden kiiltävänmustan autonsa ympärillä oli lauma tyttöjä. Useimmat joko kikattivat joka ikiselle asialle mitä Tyler sanoi, jotkut kuiskivat keskenään miten hyvännäköinen ja seksikäs Tyler oikein olikaan ja osa katseli häntä kuin suupalaa.

Tyler nautti kaikesta siitä huomiosta. Hän todellakin nautti siitä ja heitti typeriä läppiä tytöille.

Olinkohan minä kaupungin ainoa 15-18 vuotias tyttö, joka ei kuolannut Tylerin perään? Hänhän oli vain tyttöjen huomiota kerjäävä (ja sitä myös saava) ärsyttävä, itserakas paskiainen. Jostain hän oli myös saanut hommattua itselleen karmaisevan maineen.

Oikeasti- nykyään joka ikinen äiti varoitti tytärtään edes vilkaisemasta poikaa, nimeltä Tyler Eaton kohti.

Tyler oli ennen tänne muuttoaan vapautunut nuorisovankilasta, ja koska hän oli juuri täyttänyt kahdeksantoista (sitä ei voinut olla huomaamatta autosta, ja siitä että hän tarjosi tupakkaa joka ikiselle nätille tytölle joka vaan pyysi) hän joutuisi seuraavaksi ihan oikeaan vankilaan jos ei parantaisi tapojaan.

Minä taas olin aivan tavallinen, tavallisen näköinen kuusitoistavuotias Alison. Kiltti Alison, joka ei koskaan tehnyt mitään väärää. Ja nyt yritin vaan kävellä Tylerin ja hänen ihailijalaumansa ohi mahdollisimman huomaamattomasti.

Mutta se ei onnistunut.

"Hei! Tyttö siellä!", yksi Tylerin ihailijoista huusi, ja tajusin hänen puhuvan minulle.

"juuri sinä!", hän jatkoi kun käännyin järkyttyneenä.

Minulle huutanut tyttö oli minihameeseen ja croptopiin pukeutuva, viisi kiloa meikkiä päivässä käyttävä, viidentoista sentin korkokenkiä käyttävä ja purkkaa innokkaasti jauhava blondi.

Keräsin rohkeutta itseeni.

"Ja miksi tulisin?", kysyin yrittäen kuulostaa mahdollisimman tyyneltä.

"Koska katso nyt miten suloinen se on!", sama blondi lässytti ja hipaisi glitterisellä tekokynnellään Tylerin poskea flirttailevasti.

"aha. Kusipää se on!", tuhahdin ja käännyin lähteäkseni taas pois.

Kuulin kauhistuneita huokauksia takaani joten kiihdytin vauhtia. Viimeisellä vilkaisulla taakseni, näin Tylerin hymyilevän omahyväisesti katsoen MINUA se ärsyttävä tyttö kainalossaan lirkuttelemassa hänelle lisää.

Kun vihdoin pääsin kotiin, ja aloin etsiä avaimiani, tajusin että avaimeni olivat jääneet kotiin ja äiti tulisi töistä vasta yhdeltä yöllä. Isä sen sijaan oli yötöissä, ja tulisi vasta aamulla.

"voi paska!", voihkaisin ja istuin maahan ovea vasten.

Manasin itseäni. Mitä nyt tekisin täällä ulkona? Yöllä!

Istuin siinä jonkun aikaa pää polvieni välissä ja meinasin pari kertaa ruveta itkemään. Okei, hyvä on. Äiti tulee yhdeltä. Siihen on enää… viisi tuntia! Vielä viisi tuntia!

Ei voi olla todellista. Tämä ei enää voi mennä pahemmaksi! Voi sittenkin…

"Hei hei, nähdään taas huomenna!"

Voi ei, se oli Tyler! Hän oli saattanut kotiin jonkun tytön, ja nyt hän lähestyi minun taloani. Yritin katsoa muualle, ja olla mahdollisimman huomaamaton ettei hän vaan huomaisi minua. Mutta se oli turha toivo.

"Hei! Mähän muistan sut!", hän huudahti ja heilautti kättään minulle.

Pysyin hiljaa.

"Mitä sä siinä ulkona istut?", hän kysyi.

Voi ei. En olisi millään halunnut nolata itseäni juuri tuon pojan edessä. Mutta hän oli tulossa tännepäin.

Ja hän istui viereeni!

"No?"

"Hyvä on, unohdin avaimet kotiin ja äiti tulee vasta yhdeltä!", puuskahdin ja odotin tulevaa naurupurkausta Tylerilta. Mutta sitä ei tullut.

"Tule sitten minun mukaani! Ajellaan ympäri kaupunkia autollani ja pidetään hauskaa!", Tyler ehdotti.

Se sai sydämeni hyppäämään kurkkuun.

"Oletko tosissasi!?", kysyin järkyttyneenä.

"Miksen olisi?"

"Minä en lähde mukaan tuollaiseen, mielummin vaikka odotan tässä!"

"Oletko varma? Sinulle voi tulla kylmä ja nälkä ja vaikka mitä..", Tyler yritti.

"Kuule, Tyler. Minua ei kiinnosta mitkään yöajelut kaupungissa joten ole hyvä ja jätä mut rauhaan!", huudahdin.

"Mutta sitten joudun menemään ihan yksin", Tyler sanoi tekosurullisella äänellä.

"Ei kiinnosta! Luuletko etten muka ole kuullut maineestasi?", kysyin.

"No, ei sitten", Tyler sanoi ja kääntyi autolleen. Istuin hetken paikoillani. Vihasin tuota poikaa ja hänen käyttäytymistään. Jokin sai minut kuitenkin nousemaan ylös, ja kävelemään vaarallisen pojan autolle. En edes ajatellut aivoillani kun tein sen. Ajattelin jollain muulla kun aivoilla, jos ylipäätään ajattelin ollenkaan mitään.

Tuloni sai hymyn Tylerin kasvoille.

"Päätit sittenkin tulla", hän sanoi.

"N-niin…"

Olin ilmeisesti seonnut.

Tyler piti minulle auton ovea auki, mutta juuri kun olin astumassa sinne, vetäydyinkin kauemmas.

"ei, en minä päättänyt tulla!", sanoin hänelle.

Sitten lähdin juoksemaan kauemmas Tylerista ja uskon, että hän jäi katsomaan perääni ihmeissään.